3.2.2017: Koulut kunnostetaan teoilla, ei puheilla

Sisäilmaongelmaisista kouluista on lehtijuttujen mukaan tulossa Espoossa kuuma kuntavaaliteema. Äänistä kilpailevat puolueet ja ehdokkaat lupailevat nyt kilvan laittaa koulut kuntoon. Hienoa, mikäli asia vihdoin aletaan ottaa vakavasti. Teot - tai niiden puute - kertovat kuitenkin paljon enemmän kuin vaalipuheet. On härskiä ja kaksinaamaista hurskastella huolella kouluasioista ja vakuutella tahtoa laittaa asiat kuntoon, jos ei rehellisesti ja johdonmukaisesti toimi tämän mukaisesti. 

Surullista kyllä, päättäjiemme enemmistö on vuodesta ja vaalikaudesta toiseen pitänyt tärkeämpänä vastustaa pienintäkin veronkorotusta sekä priorisoida tunneleita ja betonikansia, kuin huolehtia oppilaiden ja opettajien oikeudesta terveellisiin ja turvallisiin tiloihin.

Koulujen ylläpitoa ja korjauksia on törkeästi laiminlyöty, ongelmia vähätelty ja ratkaisuja pitkitetty. Espoossa puuttuu myös halu tarttua asiantuntijoiden suosittelemiin työkaluihin, joilla voitaisiin tehokkaasti löytää terveydelle vaaralliset koulut ja reagoida ongelmiin nopeasti.

Tekemäni valtuustoaloite oirekyselyjen tekemiseksi kaikissa Espoon kouluissa tyrmättiin "tarpeettomana ja kustannustehottomana". Samaan aikaan monen nuoren terveys on ehkä loppuelämäksi tuhottu, monta unelmaa murskattu. Tämä tulee taatusti kalliimmaksi kuin oirekartoitukset. 

On häpeällistä, että kaupungissa, jonka valtuusto on  kerta toisensa jälkeen silmää räpäyttämättä hyväksynyt aivan käsittämättömiä budjetinylityksiä täysin älyttömiin hankkeisiin ja kerskainvestointeihin ei muka ole rahaa terveellisiin ja toimiviin kouluihin.

Sisäilmaongelmiin ja oireiluun ei puheista huolimatta  puututa lainkaan sillä taidolla ja tarmolla kuin pitäisi.

Sisäilmaoireiden tunnistaminen ja niistä ilmoittaminen sekä tarvittavien toimenpiteiden vaatiminen jää pitkälti koululaisten ja heidän vanhempiensa oman osaamisen ja aktiivisuuden varaan. Lapset voivat olla hyvin eriarvoisessa asemassa sen suhteen, kuinka vanhemmat osaavat ja jaksavat näihin asioihin reagoida saati vaatia toimenpiteitä. Ei tietenkään ole väärin, että vanhemmat toimivat aktiivisesti lastensa terveyden ja turvallisuuden puolesta - mutta ei myöskään saa olla niin, että ne jotka osaavat, jaksavat ja uskaltavat vaatia eniten ja kovimpaan ääneen myös saavat eniten ja ensimmäisinä.

On myös todella surullista, että kaupungin resurssien puutteeseen vetoava hajota ja hallitse -linja asettaa koulut ja niiden käyttäjät vastakkain.  Kun yhdessä koulussa viimein myönnetään vakavat ongelmat sekä väistötilojen ja korjausten tarve, aiheuttaa se ketjureaktion, joka viivästyttää toisten koulujen korjaamista ja vaarantaa niiden oppilaiden ja opettajien terveyden.

Mikäli paljon puhuttu investointikatto on liian matalalla näiden asioiden hoitamiseksi kunnialla ja kunnolla, sitä pitää yksinkertaisesti nostaa.

Meillä on myös varaa nostaa veroja, meillä on varaa purkaa rahastoja ja meillä on varaa viivästyttää tai jättää kokonaan toteuttamatta monia hankkeita. Meillä ei ole varaa säästää terveellisten ja toimivien koulujen, hyvän opetuksen ja koulutuksen  tai lasten ja nuorten hyvinvoinnin kustannuksella.

Samalla kun korjauksia kiirehditään, on syytä tarkkaan miettiä, mitä kannattaa korjata, millä kustannuksilla ja millä seurauksilla. Säästöjen nimissä tehdyt laastarikorjaukset lukuisia ihmisiä sairastuttaneisiin rakennuksiin ovat vaarallista uhkapeliä ihmisten terveydellä. Pelottavia esimerkkejä pieleen menneistä koulukorjauksista löytyy surullisen paljon. Sivistyskaupungin koulujen tulee olla turvallisia ja nykyaikaisia oppimis- ja työympäristöjä. Täytyy myös kiinnittää paljon enemmän huomiota rakentamisen ja korjaamisen laatuun sekä rakennusten jatkuvaan ylläpitoon.

Lapsemme maksavat laiminlyönneistä ja huonoista päätöksistä järkyttävän kalliisti. On arvovalinta ja poliittinen päätös, miten haluamme yhteiset ja rajalliset rahamme käyttää. Vaalipuheiden ja tyhjien lupausten sijaan tarvitsemme konkreettisia tekoja. Nyt.